Tein sulle kotiviilin rakkaus rinnassain…

Minulla on kasvihuone. Tai Hönnäksi olen sen ristinyt. Viime syksynä siellä kasvoi viisi viinirypälelajiketta, jokainen muhevaan multaan istutettuna ja hellästi peiteltynä talvea vastaanottamaan. Lajitiedotteissa luvattiin hyvää satoa ja talvenkestävyyttä, ja näinkin jo tulevaisuuteen itseni istuskelemassa Hönnässäni viisasten juomaa siemailemassa. Kuvaan olisivat mahtuneet myös antiikin toogiin pukeutuneet atleetit ruokkimaan minua itse viljellyillä luomurypäleillä, mutten päässyt vielä siihen asti, kun ensilumi laskeutui, piilottaen Hönnäni maisemaan.

Odotin kevättä ja versojen puhkeamista. Takanurkan köynnös osoitti ensimmäisenä elonmerkkejä. Siihen kasvoi pieniä vaaleanvihreitä lehdenalkuja, ja kasvien keskosta muistuttanut varsikin tukevoitui pikkuhiljaa. Kukkimaan mokoma risu ei vielä tänäkään, viidentenä kesänään, suostunut.
Neljä muuta viiniköynnöstä uinuvat yhä vieläkin samaa untaan, joihin ne viime syksynä saattelin. En raskinut niitä vielä repiä pesäkoloistaan kompostiin, koska uskon ihmeisiin, joita elokuvissakin tapahtuu. (Olettehan nähneet viinitarhan tuhoutuvan leffassa Rakkauden pilvipuutarha, kun tuli nielee kaiken? Silti pääosan esittäjä löytää tuhkasta pienen juuren, jossa on vielä elonmerkkejä, ja viinitilan historia saa jatkua. Hömppäleffojen parhaimmistoa mielestäni!)
Uskon (ja ainakin toivon), että ensi keväänä Hönnään mennessäni minua tervehtii viisi terhakkaa ja elämänhaluista viiniköynnöstä, jotten tarvitse lopettaa haaveilujani.

Kotiviiniä en siltikään tohtisi valmistaa. Voisin lyödä vetoa, että kaikki se vaiva, kasvun ihme, kasteleminen, kitkeminen, hallalta suojaaminen ja kanankakan levittely valuisivat käyttökelvottomina viemäriin kyytipoikanaan suuret odotukset ja itsetehdystä toivottu ilo.
Olen äärimmäisen positiivinen, iloinen ja hyvään luottavainen, mutta viininvalmistuksen lupaan jättää ammattilaisille ja lupaan myös tukea heidän työtään säännöllisesti, mielellään hyvässä seurassa.

Viinin sijaan viilin valmistus on hirmuisen helppoa! Neljään annokseen tarvitaan purkillinen kaupan viiliä, itse käytän kevytviiliä, en tiedä onnistuuko vähärasvaisella.
Viili jaetaan neljään, mieluiten kodin kauneimpaan, kippoon ja kuhunkin lisätään 2 dl maitoa. Kevytmaito on huhujen mukaan parasta, mutta itse uhmaan rohkeasti huhuja ja käytän rasvatonta. Maito sekoitetaan kevyesti viilin joukkoon ja jätetään tekeytymään. Laiskan kokin unelma!
Reilun vuorokauden kuluttua viilit nostetaan jääkaappiin, ja vola, valmista on!
Ennen syöntiä suosittelen lisäämään päälle kuivattua inkivääriä, vähän marjoja ja juoksevaa hunajaa.
Kokeilkaahan!

4 kuukautta jouluun! ?

Oletteko hankkineet vielä yhtään joululahjaa? Vaiko ehkä jo kaikki!
Jouluaattoon on nimittäin enää/vielä neljä kuukautta!
Itselläni on tapana aloittaa lahjametsästys heti tammikuussa, mutta nyt olen selvästi ruosteessa! Elokuun loppu ja oikea syksy vaanivat vain viikon päässä, mutten ole saanut hankittua vielä mitään.
Tässähän iskee kohta stressi!

Olen tehnyt lapsillemme vaihtelevan hienot joulukalenterit joka ikinen joulu kohta 15 vuoden ajan. Lapsia on kolme, joten se tarkoittaa 72 luukun näpertämistä! Onneksi muutamalle päivälle voi tehdä yhteisiä luukkuja, jos meinaa marraskuun askartelun täyttämät illat loppua kesken. Tai oikeastaan yöt, koska enhän voi tonttupuuhailla, ennen kuin mukulat ovat varmasti Höyhensaarilla.
Hankin kalentereihin sisältöä alennusmyynneistä, kirppareilta ja ihan arkisesta ruokakaupasta. Viime vuosina yläkoululaisteni kalentereista on löytynyt nameja, sukkia, purkkaa, pikkuhousuja, lapasia, huulirasvaa, pipareita ja kierrätettyjä aku ankan taskukirjoja ja heppakirjoja. Voin kertoa, että vaivannäköä vaaditaan, että moiset painavatkin yllätykset saadaan esteettisesti esille niin, että hökötyksen vielä mieltää joulukalenteriksi eikä vain epämääräiseksi pakettikasaksi.
Mutta kun täyttää kalenterin tavaroilla, joita joka tapauksessa pitäisi hankkia, ei kalenteriin mene hirveästi ylimääräistä rahaa. Uudet sukat on paljon jännempää saada yllätyksenä kuin arkisesti itsestäänselvyytenä.
Nyt syksyllä neljä vuotta täyttävän kuopuksen kalenteriin sujautan xylitol-pastilleja ja -purkkaa, tarroja ja ehkä heijastimen tai vaikka kylpyvaahtoa. Sen ikäiselle on ihana antaa lahjoja ja tehdä yllätyksiä, kun kaikki on niin mieluista!

Väriteema yhdistää.
Yhtenä vuonna käärin kaikki yllätykset valkoisiin, erilaisiin papereihin, joita lisäsomistin hopealla ja vaaleansinisellä glitter-liimalla sekä jään sävyisillä kausivaloilla.
Toisena vuonna tein jääkarhumaiseman eskimoineen ja kerran sain hankittua niin pienet yllätykset, että sain mahdutettua kaikki klassisesti tulitikkuaskeihin.

Olen joissain asioissa hurmuisen perinnerakas. Itsenäisyyspäivän kalenteriluukun koristuksena on aina Siniristilippu jossain muodossa. Samoin kuin Lucian päivänä teemailee kynttiläkruunua kantava pitkäkutri.
Tyttäremme synttärit ovat jouluaatonaattona. Kalenterin 23. luukkuun piirrän usein ilmapalloja, serpentiiniä tai lahjapaketteja, mutta sisältö on silti tavanomainen. Haluamme pitää synttärit omana juhlanaan, irti joulusta.

Onko teillä hyväksi todettuja tai kokeilemattomia ideoita? Itselläni on vielä kesämoodi päällä, joten ideat tulisivat tarpeeseen!

Niittykukkia poimin vain sulle…

Käytän todella harvoin julkista liikennettä.
Toivoisin, että me kaikki ihmiset käyttäisimme sitä enemmän, ihan luonnon ja yleisen viihtyvyyden vuoksi. Olisi turvallisempaa ja myös rennompaa liikkua, kun yksityisautoilijoita olisi huomattavasti vähemmän, jos suurin osa matkaansa taittavista istuisi tyytyväisenä bussissa tai metrossa.
Minullakin on kesäkampanjan ansiosta paikallisliikenteen ilmaismatkakortti. Se on ollut minulla koko kesän, mutta olen käyttänyt sitä vasta kolmasti.

Ensinnäkin rakastan hyviä autoja ja varsinkin ajamista niillä. Yksi lempituoksuistani leijuu autokaupoissa ja lehahtaa nenään uudenkarheiden autojen sisältä, kun vain oven avaa. Myös mopopoikien hupparien tuoksu on viehättävä, mutta sen tarttumisesta ihooni on jo aikaa…
Tykkään huonommistakin autoista, mutta vain silloin, jos ne käynnistyvät moitteetta ja ovat edes jollain tapaa kauniita. Mopoista en hirveästi välitä, varsinkaan teidentukkoina. Tässä välissä on hyvä tunnustaa, että omistan itsekin skootterin ~ helmenvalkoisen ~ mutta se seisoo toistaiseksi tallissa.

Mieluiten ajelisin kesäaikaan matalalla, pienellä avoautolla. Helmenvalkoisella tietenkin, kaksipaikkaisella. Sellaisella, jonka rattiin Bond-tyttökin sopisi.

Tietyömiehet unohtaisivat ahkerointinsa, urakkapalkoistaan huolimatta, ja huokailisivat perääni hien korostamia vatsalihaksiaan ja hauiksiaan pullistellen. Liikennevaloihin pysähtyessäni hienot rouvat tarkistaisivat huuliensa punan autoni täydellisestä vahapinnasta, ja viereisen kaistan mies väläyttäisi minulle maskuliinisen pepsodent-hymynsä, iskisi silmää ~ ja jäisi valojen vaihduttua asettelemaan vaihdetta, minun huristellessa jo kaukana.
Talvisaikaan viihtyisin ison maasturin kuskin paikalla, penkinlämmityksen sulattaessa takapuoleni pehmytkudosta. Autoni olisi aina puhdas, en siis likaisi vaatteitani kyytiin kiivetessäni. Myös tankkauksen olisi hyvä hoitua automaattisesti, samoin huoltojen ja katsastusten.

Toisekseen välttelen julkista liikennettä, koska kärsin matkapahoinvoinnista, joten jos matka vain on kohtuullinen eikä ole kiire, niin mielummin kävelen.

Juuri tästä syystä kävelin tänään hilpeän kirjavan kukkaniityn ohi. En ollut auton ikkunasta koskaan huomannut, mikä perhosten ja pörriäisten valtakunta asvaltin ja teollisuusrakennusten välissä piileskeli.
Unikot olivat ainoat, jotka tunnistin, mutta niiden seassa loisti violetteja, sinisiä, valkoisia ja monen sävyisiä keltaisia kukkia. Kukkasten lisäksi siellä vaani täyslukuinen kimalaisarmeija, liuta ampiaisia, verkkojaan reitilleni viritteleviä hämähäkkejä ja todennäköisesti myös emoistaan juuri vierottuneita, puremavalmiita pieniä ja ovelia kyykäärmeitä.
Rämmin kinttujani nostellen savimaahan perustetulle niitylle, silmissäni siinsi vuosisadan upein niittykukkakimppu.
Ohdakkeet raapivat sääriäni, ja muta tursusi blingblingieni reunoilta sävyttäen valko-hopeiset varpaankynteni kissan oksennuksen väreillä. Hajussakin oli jotain kissamaista. Unikoiden terälehdet karisivat kuin edelliskesän käytetystä vastasta, ja valkoisissa kukissa vilisi pieniä mustia ötököitä, mutta en luovuttanut.
Nyt keittiön pöytäämme koristaa pieni hempeä kimppu. Jonka ympäriltä saan tosin vähän väliä noukkia varisseita unikon terälehtiä. Kummallisia kukkia, kun eivät täyden palvelun maljakossa viihdy!

Romuvarastosta kesäparatiisiksi

Kännykän säätiedotus povaa loppuviikollekin pilviä ja vettä, mutta sentäs kakkosella alkavia asteita. Jossain luki jopa, että luvassa on melkein hellettä.
Olen ikuinen kesätyttö!
Riisun sukat viimeistään vappuna ja puen ne seuraavan kerran jalkaan vasta sitten, kun ensimmäiset rännät ja rakeet ovat sataneet. Kuljen blingbling-varvastossuissa vielä silloin, kun muut vetävät legginsejään lähemmäs kainaloita ja työntävät käsiään syvemmälle rukkasiin.
Villasukkia voin käyttää syksyn pimenevinä iltoina, mutta ne ihan huutavat kaverikseen vilttiä ja viiniä. Mikäpä sen mukavampaa, kuin käpertyä pehmoisen viltin alle, viinilasi kädessä ja pörröiset villasukat jalassa? Sellaiset oikeat villaiset, mutta niin löysät, etteivät ne kutita yhtään. Vielä parempi on, jos toisen viltin alla on ystävä, ja saamme yhdessä turista kaikesta mahdollisesta, kynttilöiden tuikkiessa ympärillä.
Moiseen turhanpäiväiseen, ihanaan istuskeluun aion rakentaa istumon. Tai en ole vielä päättänyt millä nimellä haluan istuskelurakennustani kutsua…

Pihallamme on vanha, ruma, entisten asukkaiden ~ toivottavasti kiireessä kyhäämä ~ varasto. Olen tyhjentänyt sieltä romuja viime päivät ja suunnitellut aivoni ruttuun sillä, miten siitä saisi ihanan kesä- ja syyshuoneen.
Seiniä pitää karsia ja tilalle saada joko ikkunoita tai sitten pelkkää aukkoa. Talvea ajatellen ikkunat toimisivat paremmin, mutta ne on tietysti vaikeampi toteuttaa. Sitten pitää sutia maalia. Valkoista ja vähän harmaata, ehkä myös ripaus vaaleaa poutataivaan sävyäkin. Visioita minulta ei puutu, mutta nikkaroinnissa jättäisin mieluusti mittaamiset, perustukset ja muut tylsät vaiheet tekemättä ja aloittaisin suoraan verhojen, koristetyynyjen ja kukkaruukkujen valitsemisesta. Ja kynttilöiden!

Vihdoinkin!



Vuosien passiivinen haaveeni toteutuu nyt, perustin juuri blogin!
Ideoita tursuaa, mutta pitänee muistaa maltin olevan valttia.
Istun tässä hirsitalon kuistilla elokuun tuulessa, auringon lämmittäessä vain sen verran, että olen kietoutunut lisälämpöä saadakseni kevytuntuvatakkiin. Sisällä uunissa kypsyy punikkitattipiiras, elämäni ensimmäinen.

Ps: Piirakasta tuli oikein hyvä ja mielestäni ihan kauniskin. Oletteko koskaan kypsentäneet punikkitattia? Rumempaa kypsyjää saa hakea! Kaunis nuori tatti muuttui pannulle pilkottuna sinisen limaiseksi ruskeaksi sotkuksi!

Julkaisen blogissani vain omia ohjeitani, joita keksin raaka-aineiden saatavuuden mukaan.

Ruostehelmen tattipiiras:

sekoita ensin pohjan aineet, taputtele pienehköön vuokaan.

2dl vehnäjauhoja

1dl kauraleseitä

1dl kaurahiutaleita

1tl leivinjauhetta

50g juustoraastetta

125g voita

0,5dl maitoa

Levitä taikinan päälle noin 1dl pilkottuja, paistettuja sieniä, 1dl sipulisilppua, 6siivua pilkottua metvurstia, kourallinen pieneksi silputtua lehtikaalia ja kaada kaiken päälle munamaito, joka saadaan sekoittamalla 3munaa, noin desi juustoraastetta, vähän mustapippuria ja puolidesiä maitoa.

paista 200 asteessa 30-40min. Anna jäähtyä sen verran, että täyte jähmettyy.